MISTÄ INTO Sports ON SAANUT ALKUNSA?

INTO Sports konseptin kehittäjä Marianne Tarva-Parviainen

INTO Sports konsepti tuskin olisi muovautunut sellaiseksi kuin se on ilman sitä liikunnallista taustaa, jossa olen kasvanut ja jonka olen kokenut. Minun on ollut erinomaisen helppoa allekirjoittaa se tutkimuksellinen ja teoreettinen tausta, joka on myös INTO Sports konseptin perustana. Tunnen itse eläneeni lapsuuden hyvin samanlaisessa viitekehyksessä kuin miten tänä päivänä liikuntaharrastamisen suositukset ehdottavat. Ensinnäkin olen harrastanut lapsuudessa ja nuoruudessa useita eri liikuntalajeja, toisekseen harrastaminen on ollut omaehtoista ja sisältänyt erittäin paljon kaikenlaista ”harjoittelua”. Harjoittelua lainausmerkeissä siksi, että useimmiten kyse on ollut leikillisestä ja pelillisestä kavereiden kanssa puuhastelusta, mutta se on toiminut oheistuotteenaan monipuolisena harjoitteluna. Kolmanneksi, lopullinen lajierikoistuminen on tapahtunut hyvin myöhäisellä iällä. Lajirepertuaari on ollut monenkirjava, balettia, ratsastusta, pihapelejä ja lopulta karatea. Toki liikuin monipuolisesti myös vanhempien kanssa hiihtäen, luistellen, uiden jne. Vaikka itse olen ollut aina hyvinkin kunnianhimoinen liikunnassa, oman lapsuuteni erityinen oppi on, että itse asiassa suurin anti on tullut kavereiden kanssa yhdessä olemisesta, huumorista ja hauskuudesta sekä mahdollisuudesta saada monenlaisia liikuntakokemuksia. Ja nämähän ne ovat sen menestyksenkin mahdollistaneet. Nyt haluan ammentaa kokemukseni ja ajatukseni tulevaisuuden liikkujien iloksi ja hyödyksi, kilpailutavoitteilla tai ilman. Tästä se alkaa!

Ihanat balettitossuni.

Ohjattu liikuntaharrastustaipaleeni sai alkunsa, kun kodin ikkunasta näkyi viereisen koulun juhlasalissa balettia tanssivia tyttöjä ja nuoria naisia. Ihastuin ikihyviksi ja halusin tietysti itsekin tulla tuollaiseksi ihanaksi ballerinaksi. Kärtin äidiltä ja isältä lupaa osallistua, mutta lupaa ei meinannut tulla. Syynä tosin oli se, että aloitin mankumisen jo kaksivuotiaana. Nuorimpien satubalettiryhmät olivat neljästä ikävuodesta alkaen. Kolmevuotiaana äiti sai tarpeekseen ja kysyi balettiopettajalta voisiko hän kuitenkin ottaa tämän yli-innokkaan ballerinaksi unelmoivan vuoden etuajassa. Opettaja suostui. Siitä alkoi seitsemänvuotinen ballerinakausi. Olin ikäisekseni aika pitkä ja tietysti ihan ruipelo ja honkelo, mutta omasta mielestäni upea ballerina. Kotona laitoin yhtenään soimaan Tsaikovskin Joutsenlammen ja olin unelmissani tanssimassa jossain suurella estradilla primaballerinana. Erityisen kivaa oli, että myös ystäväni harrasti balettia, olimme samassa ryhmässä. Vuosittainen kohokohta oli, kun pääsimme kaupunginteatterin lavalle. Satubalettiryhmä esitti kukkaistanssin tai jotain sellaista.

Kaikkein odotetuinta oli tietysti päästä tanssimaan kovakärkisillä tossuilla. Mutta meille pienille se oli vielä edessäpäin. Sain kuitenkin tässäkin asiassa ylipuhutuksi vanhempani ja he ostivat minulle kärkitossut ehkä joskus seitsemänvuotiaana. Kaikki meillä käyneet vieraat saivat nauttia esityksistäni, kun kopistelin ”kärkkäreillä” stereoiden edessä. (Muistin muuten aina esityksen jälkeen kerätä kolehdin ). Kun se päivä lopulta noin kuuden vuoden uurastuksen jälkeen koitti, että myös me saimme laittaa oikein virallisesti jalkaamme nuo kallisarvoiset jalkineet, olin tietysti ikionnellinen. Mutta ilo loppui lyhyeen. Opettajamme muutti pian kauden alettua pois Joensuusta ja tilalle tuli uusi opettaja, Englannista. Hän ilmoitti, että kärkitossut saavat vielä odottaa ainakin vuoden, sillä meidän täytyisi ensin oppia uusi tanssityyli. Aiempi opettaja nimittäin oli opettanut venäläisen tradition mukaista balettia ja uusi opettaja edustikin englantilaista koulukuntaa. Kovin moni asia muuttui tanssimisessakin, mutta suurin pettymykseni oli, että en edelleenkään päässyt tanssimaan kärkitossuilla. En jaksanut enää odottaa. Sinnittelin mukana vielä vajaan vuoden kunnes totesin, että tämä oli nyt tässä. Kun ei ole kiva niin ei ole kiva. Ei minusta sitten tulekaan primaballerinaa.

Heppa heppalainen….

Tuossa vaiheessa olin kymmenvuotias. Luokalleni oli vastikään tullut tyttö, joka kävi läheisellä hevostallilla ja pyysi minutkin joku kerta mukaansa. Siitä alkoi seuraava noin seitsemän vuoden rupeama. Nuo suuret ihanat otukset veivät sydämeni kertaheitolla ja aloin viettää tallilla aikaa yhä enemmän ja enemmän. Ratsastustunneille ei kovin usein ollut mahdollisuutta, mutta sillä ei ollut väliä, kunhan sai viettää aikaa hevosten kanssa. No, isossa roolissa olivat kyllä ystävät, joita tallilta tuli iso liuta. Hevosten hoitaminen ja tallielämän viettäminen olivat niin tärkeitä, että vanhempani epäilivät minun pian muuttavan asumaan tallille. Toki ratsastaminenkin oli tärkeää. Ne kerrat, kun joko hoitopalkkana tai ihan maksetusti pääsi ratsastamaan, olivat äärimmäisen tärkeitä ja niistä otettiin kaikki irti. Teimmekin kaikkemme, jotta saisimme ratsastaa mahdollisimman paljon. Ja into ratsastaa ja kilpailla joskus oikein isoissa piireissä, siinteli sinisissä unisssa.

Tähän väliin on pakko kertoa sellainen yksityiskohta elämästäni, että sosiaalisen tallielämän ohella minulla oli toinen piirre, kaipuu omissa oloissa olemiseen ja rauhaan. Sitä löytyi mummolasta. Arkena olin hevostyttö ja viikonloppuisin lähdin mummon ja hänen koiransa luo maalle. Lumityöt, halon hakkuu, rikkaruohojen kitkeminen ynnä muut perushommelit, mutta myös monituntiset kävelyretket koiran kanssa ja ihan vaan laiskottelu ja löhöily. Oli oikein mukavaa olla myös täysin omissa oloissaan.

Vaikka olin erittäin kunnianhimoinen ja haaveilin menestyksestä, ei perheelläni toki ollut varaa hevoseen saati kilpailuelämään hevosurheilussa. Tallielämän anti olikin toisaalla, vaikkei sitä tietysti silloin ymmärtänyt. Elämä ensinnäkin oli erittäin aktiivista. Hevosten kanssa touhuaminen oli välillä fyysisesti suorastaan haastavaa ja usein pikku hengästys päällä tehtiin vähintään jotain. Tallipäivän lomassa hiljaisena hetkenä pistettiin frisbeepelit (kuin jalis, mutta frisbeellä heittelemällä) pystyyn ja juostiin ratsastuskentällä itsemme läkähdyksiin, tai kiipeiltiin ja temppuiltiin ja… vaikka mitä. Valtavan fyysisen ja motorisen annin lisäksi jouduimme tai pääsimme koettelemaan ajattelun taitoja. Opimme ratkomaan milloin minkäkinlaisia ongelmia ja pärjäämään omillamme. Tallielämä opetti minulle myös niin hyvässä kuin pahassa sosiaalisten taitojen merkityksen.

Kehitys kehittyi ja maailma muuttui. Talli sai purkutuomion ja taas olin ”puilla paljailla”. Ryhmähenki oli nimittäin ollut valtava ja tietenkään toiselle tallille siirtyminen ei tullut kuuloonkaan. Jälleen, tämänkin harrastuksen parissa suoritin jonkin aikaa kestävän pehmennetyn siirtymän ennen täydellistä hevoselämän lopettamista. Olin seitsemäntoistavuotias kun oli aika siirtyä uuteen. Ystäväni kanssa mietimme, mitäs talvella tehtäisiin nyt kun tallia ei enää ollut. Hän ehdotti minulle, että lähdettäisiin karaten alkeiskurssille. Niinhän me lähdettiin. Alkeiskurssilla kuri oli jämäkkä ja tutuksi tulivat budolajeille ominaiset kumartamiset ja keskittymisharjoitukset. Tuttuakin tutummaksi tuli myös kova fyysisen kunnon kohottaminen ja kimurantit lajiliikkeet. Alkeiskurssia seurasi jatkokurssi ja jatkokurssia ns. yleiset harjoitukset. Vyökokeilla tarkastettiin osaamistaso ja väri lanteilla vaihtui keltaisesta oranssin ja vihreän kautta siniseen. Kuten olin aiemmissakin harrastuksissani toiminut, myös karatea treenasin kaikki tai ei mitään -periaatteella. Kävin kaikissa mahdollisissa harjoituksissa. Puolentoista vuoden harrastamisen jälkeen homma alkoi kuitenkin tympiä ja ajattelin lopettaa koko touhun. Nyt ikää oli kertynyt 18 ja puoli vuotta ja valmistautuminen yo-kirjoituksiin alkamassa.

Kuin viime hetkellä sain kuitenkin puhelun seuran ottelijoiden valmentajalta. Puhelu on jäänyt mieleeni muutamilta osin tarkasti. Valmentaja Vesa Parviainen kysyi kiinnostaisiko minua kilpailla karaten parissa. Tuskin meni viittä sekuntia, kun vastasin ”Kyllä, kiinnostaa”. Jo tämän puhelun aikana Vesa esitti minulle myös kysymyksen siitä, kuinka pitkälle haluaisin kilpailijana edetä. Muistan kysyneeni vastaan, että ”Onkos karate olympialaji?” ”Eipä ole, mutta maailmanmestaruuksista ja euroopanmestaruuksista kilpaillaan.” ”No, siinä tapauksessa haluan tietysti maailmanmestariksi.” ”Selvä, ei sinulla ainakaan liian matalalla tavoitteet ole”, Vesa naurahti. Ja sitten sovittiin ensimmäiset harjoitukset. Tämä rupeama kestikin sitten yli kymmenen vuotta. Urheilu-uralle mahtui hauskoja treenejä, rankkoja treenejä, huumoria, piinkovaa pinnistelyä, onnistumisia, pettymyksiä, takaiskuja, itkua, naurua, voittoja, ikuisuuksia kestäviä kuntoutusjaksoja vammautumisista, taistelua kisapaikoista, mahtavia matkakokemuksia (vaikkei suurimmasta osasta
paikkoja nähnyt muuta kuin lentokentän, hotellin, kisapaikan ja lähikaupan), uran lopettamista povaavia ulkopuolisia, kannustavia ulkopuolisia, huippuvalmennusta, kärhämiä, kivoja ihmisiä, vähemmän kivoja ihmisiä, upeata joukkuehenkeä, huonoa joukkuehenkeä, superflow-tiloja (EM-95 joukkuekisassa ja MM-98 omassa sarjassa), … Ja mikä on jäänyt hauskimpana mieleen? No koripallopelit, joita pelattiin Karsikon koulun salissa joka harjoituksen alussa lämmittelyksi. Hirmu marmatus, jos joskus ei pelattukaan ja ammottava tyhjyyden tunne kun treenisali vaihtui eikä koriskoreja enää ollutkaan. Tässä se nähdään…

Urheilijana olin lähtökohtaisesti ehkä keskitasoa. Aloittaessani kilpavalmentautumisen olin jokseenkin ruipelo, voimatasoiltani heiveröinen ja aerobinen kestävyysharjoittelu oli minulle kuin kivireki. Vahvuuteni oli hyvä lyöntitekniikka ja nopeus- ja kimmoisuusominaisuudet. Olin myös erittäin tunnollinen harjoittelija. Urheiluani leimasi läpi uran, kaikissa käänteissä ja hetkissä valtava INTO harjoitella, tulla paremmaksi, tähdätä johonkin (korkealle), voittaa. INTO kannatteli vaikeissa tilanteissa ja kasvoi onnistumisista. Minun INTOni oli hyvin sinnikästä ja kestävää. Samaa INTOa olen halunnut tartuttaa toisiinkin. Toki, urheilun osalta kävi lopulta myös niin, että INTO laantui. INTOa nostatti ja piti yllä laadukas valmennus. Voin sanoa, että meillä Joensuulaisilla oli huippu tuuri, kun täällä sattui olemaan edistyksellinen ja asiaan panostava ja osaava valmentaja (emt.), toki myös armottoman vaativa. Itse asiassa tuolloin myös maajoukkuetasolla kehittyi selkeä Suomen valmennuksellinen linja, jossa valmentajamme oli osallisena. Harjoittelimme aika lailla eri tavalla kuin muissa maissa ja tietysti pikkukaupunki Joensuussa luovuutta piti käyttää oikein toden teolla. Harjoitusryhmä nimittäin oli etenkin loppu-urallani niin pieni (pienimmillään meitä oli kaksi kilpailijaa), että meidänhän piti muuntua vaikka millaisiksi ottelijoiksi, että saimme toisillemme ”erilaisia” harjoitusvastustajia. Toki roolitus oli tärkeä osa harjoittelua muutenkin, mutta lopulta ei muita vaihtoehtoja olisi ollutkaan. Toinen tärkeä tekijä valmennuksessa oli harjoittelun kokonaisvaltaisuus ja monipuolisuus. Teimme vaikka mitä, lyhyesti sanottuna. Kilpailu-uran saldona oli MM pronssi henkilökohtaisessa sarjassa, EM kulta joukkueessa sekä aika läjä Suomen mestaruuksia, Pohjoismaiden mestaruuksia, kv-kisojen voittoja ja muita mitalisijoja. Vaikka en saavuttanutkaan maailmanmestaruutta ja se tietysti harmittaa, olen ylpeä itsestäni. Myös pikkukaupungin ruipelosta voi tulla yksi maailman parhaista.

Urheiluvuosien aikana opiskelin luokanopettajaksi ja ilman muuta suoritin liikunnan erikoistumisopinnot 15 ov (nykyisin puhutaan sivuaineesta). Olin jo ennen urheilu-uraani ajautunut ohjaamaan karateharjoituksia ja koin ohjaamisen erittäin mielekkääksi. Opettaminen, ohjaaminen ja valmentaminen jatkuivat urheilu-uran jälkeen luokanopettajana, kansalaisopiston liikuntaryhmissä kaiken ikäisten parissa sekä eri lajien fysiikkavalmennuksessa. Ohjaajien ja valmentajien kouluttajan näkökulmaa on tullut luokanopettajan koulutuksen liikunnan didaktikkona, valmentajakouluttajana sekä terveysliikunnan ohjauksen ja hyvinvointivalmentajien opettajana.

Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *